Rion olympialaisten jälkeen on urheilua ja erityisesti huippu-urheilua koskeva keskustelu vellonut melkoisissa tyrskyissä. Tosin suurin median kiinnostus näyttää hiipuvan sitä mukaa, kun aikaa Riosta kuluu ja lehdet puista varisee, herätäkseen sitten taas lumen valkaistessa maat ja mannut ja Lahden MM-hiihtojen menestysodotusten kolkutellessa ovella.
Muualta sitä vastoin tulee julkisuuteen eri tahojen asiantuntiajalausuntoja ja viiltäviä analyysejä, joissa voittopuolisesti menestymättömyyden syyksi ja syntipukiksi on nostettu Olympiakomitean huippu-urheiluyksikkö ja erityisesti sen johtaja, Mika Kojonkoski. Samalla koko edeltävä Huippu-urheilun muutostyöryhmän työ on tuomittu kategorisesti vääräuskoisten höpinäksi ja verorahojen törsäilyksi, jolla ei ole ollut taustanaan minkäänlaista asiantuntemusta, osaamista, tutkimustietoa, laajempaa kannatusta, saatikka palavaa intohimoa tehdä koko projekti talkoilla.
Keskustelu ja arviointi on aina paikallaan, myös kritiikki selvien virheiden ja väärien toimintatapojen tai suoranaisten väärinkäytöksien suhteen. Niihin pitääkin puuttua. Tässä tapauksessa on kuitenkin selvästi tullut esiin, että mitä kovempaa huudat (on yhtä kuin mitä enemmän kärjistät), sitä enemmän saat kannanotollesi seuraajia. Riippumatta, miten hyvin tunnet taustoja. Populistisia irtopisteitä on ollut aiheen varjolla helppo kerätä. Jopa selkään suoraan puukottamalla. Keskustelun vilkkaus ja kiihkeät äänenpainot osoittavat, kuinka tärkeän kysymyksen äärellä ollaan ja toisaalta myös sitä, että muutos ei kaikkien kannalta ole miellyttävää. Menemättä sen enempää kenenkään arvostelijan motiiveihin tai oikeuksiin mielipiteidensä esittämiseen – sananvapaus on yksi demokraattisen yhteiskuntamme perustuslain kulmakiviä – on varmaan hyvä valottaa muutamia urheilun muutoksen taustalla olevia ilmiöitä.
Muutoksen monimutkaisuus ja laajuus
Jo muutostyön alkuvaiheessa oli nähtävillä, että kyseessä on ainutlaatuisen monimutkainen ja laaja muutostyö, jossa pitäisi pystyä vaikuttamaan liikunnan ja urheilun perusrakenteisiin, toimintatapoihin ja tekemisen malleihin, ihmisten tottumuksiin ja ajattelutapoihin ja myös sen yhteiskunnan arvoihin, jossa liikuntaa ja urheilua harrastamme. Perusrakenteilla tässä tarkoitan kaikkia niitä organisaatioita ja tahoja, jotka jollain tapaa ovat vaikuttamassa suhteeseeni liikuntaan ja urheiluun matkalla lapsuudesta aikuisikään. Pikavoitoilla näitä muuteta.
Kaikilla näillä tahoilla on omat, historian saatossa vakiintuneet toimintatapansa, kulttuurinsa, arvonsa ja viralliset sääntönsä. Jos halutaan esimerkiksi järkevämpää päätöksentekorakennetta tai hyödyllisempiä toimintatapoja, voi organisaation virallisten sääntöjen muuttaminen olla ensi välttämätöntä. Näitä prosesseja on ollut ja on meneillään mm. useissa lajiliitoissa.
Toinen kysymys on esimerkiksi seuran tai yhdistyksen perustehtävä. Sen jokainen seura/yhdistys voi määritellä täysin itsenäisesti. Näiden puitteissa jokainen saa toimia ihan omalla tavallaan, ainakin niin kauan kun sen ei tarvitse välittää yhteiskunnan avustuksista, joiden saamiselle on omat kriteerinsä. Hyvä ja konkreettinen esimerkki on toisaalta miten seurat ja lajit saadaan tekemään enemmän yhteistyötä. Millä seuraihmiset saadaan näkemään asia niin tärkeänä, että omia käytäntöjä ollaan valmiita muuttamaan. Mitä se yhteistyö käytännössä on ja miten se saadaan toimimaan? Tai vieläkin perustavampi ja monitahoisempi: Miten voidaan vaikuttaa koteihin ja perheisiin, niin että terve, liikunnallinen elämäntapa on itsestään selvyys.
Eri tahojen intressiristiriidat
Kun koko päätöksenteko-, johtamis- ja tekijäkenttä on niinkin monitahoinen, kuin se liikunnan ja urheilun saralla on, törmätään vääjäämättä eri osapuolten intressiristiriitoihin. Törmätään jo sen vuoksi, että riittävän suurella joukolla ei ole ymmärrystä kokonaiskentästä ja oikeista ongelmista. Ja vaikka olisi ymmärrystä, ei yhteistä näkemystä, mihin suuntaan halutaan ja miten se tehdään. Eikä sitä haluta muiden kanssa välttämättä edes miettiä. Tärkeintä, että oma pesä on kunnossa ja taustat varmistettu.
Raadollisimmillaan intressiristiriidat ilmentyvät, kun rahaa jaetaan, tai kun sitä haetaan. Rahanjaon kriteeritkään eivät ihan yksiselitteisitä ole olleet, saatikka päätöksenteon avoimuus. Eikä itnressiristiriidat rajoitu vain rahaan. Luottamuselinten toiminnassa on kymmeniä ja satoja esimerkkejä, miten itse liikunnan, urheilun ja urheilijoiden etu on jäänyt päätöksenteossa ja valmistelussa kauas takamatkalle.
Kuka johtaa ja miten?
Kuka pystyy sanomaan, kenellä on todellinen mandaatti johtaa suomalaista urheilua ja liikuntaa? Ja mikä mandaatti oli aikanaan esimerkiksi Humu-ryhmällä? Viitaten edellisiin intressiristiriitoihin, väitän että mandaatti on edelleen hakusessa. Aika monta keskustelua, kädenvääntöä ja yhteisen hyväksynnän hakemista on taustalla varmasti käyty, kun on päädytty nykyisiin ratkaisuihin. Onko se ollut riittävää? Ja onko eri ongelmakohtiin osattu tarttua oikeaan aikaan ja oikealla tavalla, niin että se on johtanut haluttuun lopputulokseen. Ei varmasti läheskään aina. Ja millaista muutosjohtamisen osaamista olisi tarvittu ja tarvitaan tästä eteenpäin?
Näkymättömät valtarakenteet ja vaietut käytännöt
Kun itse olen ollut konsultoimassa ja valmentamassa mm. lajiliittoja, on aina syvemmin asioihin perehdyttäessä tullut esiin näkymättömät, ei-viralliset valtarakenteet. Ja usein näiden yhteydessä, mutta myös ilman näitä, ns. vaietut käytännöt. Ensiksi mainituilla tarkoitan esimerkiksi sellaisia rakenteita, jotka ohittavat sovitun päätöksentekojärjestelmän. Vaietut käytännöt ovat joko yksittäisiä tai toistuvia toimintatapoja, joita valtaosa ei hyväksy, mutta niiden annetaan kuitenkin tapahtua. Kuka näihin puuttuu? Ja jos puuttuu, niin miten asiaan reagoidaan? Osataanko asia nähdä laajemmassa yhteydessä? Tottahan se aina kirpaisee, kun ”saavutettuja etuja” laitetaan puntariin.
Mihin matka?
Aikaamme ei voi millään tavoin verrata sotien ja itsenäistymisen jälkeiseen aikaan, jolloin suomalaista identiteettiä rakennettiin vahvasti urheilun kautta. Elämme eri maailmassa, jossa arvot ovat sirpaloituneet ja valintamahdollisuudet räjähdysmäisesti kasvaneet.
Onko suomalaisen urheilun suunta houkutteleva ja selvä? Innostaako se eri tahojen toimijoita? Uskallan väittää, että Visio 2020 olla maailman liikkuvin urheilukansa ja menestykseltään paras Pohjoismaa, ei saa joukkoja riittävästi liikkeelle. Se on hyvä pohja, mutta tarvitsee enemmän innostavaa voimaa ja paloa taakseen. Hyvä kysymys on, voidaanko yhtä, kansakuntaa liikkeelle saavaa merkitystä edes enää luoda? Vai pitäisikö merkityksiä olla useita? Joka tapauksessa tarvitsemme huomattavasti enemmän yhteistä näkymää ja tahtoa, että voimme taata toiminnalle sitä tukeva arvopohjan ja resurssit.
Siinä muutosjohtamiselle ja yhteistyökyvylle haastetta.
Kirjoittajalla on yli 20 vuoden kokemus eri organisaatioiden – yritykset, julkisen sektorin organisaatiot, järjestöt ja yhdistykset – muutosten konsultoinnista, sekä johtamisen ja yhteistyön valmentamisesta. Koulutukseltaan Anssi on liikuntatieteiden ja humanististen tieteiden kandidaatti. 80- ja 90 -luvulla hän edusti Suomea hiihtosuunnistuksessa saavuttaen mm. 5 Maailmanmestaruutta ja yhteensä 11 MM-mitalia. Lisäksi hän on toiminut ammatti- ja seuravalmentajana, seurakehittäjänä sekä erilaisissa luottamustoimissa. Anssi on kirjoittanut mm. Hiihtosuunnistuksen kehityksen, lajianalyysin ja valmennusta käsittelevän perusteoksen sekä viimeisimpänä yhtenä kirjoittajana muutosjohtamista käsittelevässä kirjassa ”Innostava uudistuminen – kestävä kasvu”.
